Syysmasennus

Täällä kasvetaan kovaa vauhtia. Poitsu tekee kahdeksannetta hammastaan ja päivä päivältä oppii seisomaan ilman tukea, joka tietää sitä, että kohta kävellään :) Päivät tuntuvat kaikki samanlaisilta, jätkä tekee pahojaan ja äiti juoksee perässä. Nyt on sellainen olo, että tosiaan tarveisin jotakin piristystä elämääni.

  Vaikeudet vaan jatkuvat, selkä sanonut taas sopimuksen irti ja pääsen vasta 14pv lääkäriin (taas). Ei ole paljoa enää vaihtoehtoja mikä vaivaisi, reumaa on nyt mietitty. Suvussa kiertää meinaan.

  Ensikuussa on synttäritkin itselläni, mutta ei se oikein riemastuta. Pikemminkin ahdistaa tieto siitä, että olen täysi-ikäinen ja joudun kaiken hoitamaan itse. Vaikka olenkin jo muutaman vuoden hoitanut asioitani itse, mutta pikemminkin ahdistaa ajatus siitä, että joudun pian muuttamaan kun tilat käy ahtaaksi, Aku kuitenkin kasvaa koko ajan. Ei siinä täysi-ikäisyydessä ollutkaan mitään hienoa. Kaiken lisäksi, minulla loppuu omat eläkkeeni ja se on iso summa tässä tilanteessa. Täytyy uudestaan laskea kaikki kulut ja menot. Eipähän jää säästöökään kauhean montaa penniä. Joulukuussa taas Akun 1v synttärit ja joulu.

  Taas vaihteeksi olen saanut kamalan syysmasennuksen, mikään ei kiinnosta ja mitään ei jaksaisi tehdä. Koko ajan väsynyt ja kärttyinen. Tekee pahaa muille, mutta enemmän kuitenkin itselleni. Joka päivä koitan keksiä jotakin uutta ja kivaa, mutta kaikki maksaa, ei ole mahdollista tai muuten vain ei jaksa. Kamalan yksinäinen olo vaikka ympärillä olisi tusina ihmistä. Jotenkin torjun kaikki, vaikka kaipaisin läheisyyttä tai jotain muuta vastaavaa. Läheisyyttä ja rakkautta saan J:ltä koko ajan, mutta jotenkin vain se menee ohi ja torjun hänet. Ei tarkoita ettenkö häntä rakastaisi, mutta tälläisiä ikäviä hetkiä nyt sattuu tulemaan minulla välillä. Olemme viimeiset pariviikkoa vain tiuskittu ja kinasteltu. Tekee pahaa, koska välitän hänestä kuitenkin valtavasti enkä missään nimessä haluaisi hänen kanssaan riidellä. Jotenkin pää on täynnä, mutta jostain syystä se on kuitenkin tyhjä. Olo on ku ei mitään. En tarkoita ettenkö olisi iloinen ollenkaan, mutta välillä kun pysähtyy miettimään, niin tuntuu kuin mikään ei luistaisi, vaikka tilanteeni onkin nyt hyvä. Ja en ole nyt mikään angstaava teini joka hakee huomiota niinkuin varmasti monella varmaan juolahtaa mieleen heti ensimmäisenä...

  Aku tuo iloa elämääni joka päivä, olisin muuten varmaan vaipunut jo johonkin koloon. Vihaan syksyä, on kylmä, märkää ja pimeää, vihaan talvea, on kylmä, loskaa ja pimeää, rakastan kevättä koska silloin minulla on tieto siitä, että pian on kesä, rakastan kesää, koska luonto on täysissä voimissaan ja saan energiaa lämpimistä ja ihanista kesäpäivistä. Mutta nyt taas vaihteeksi on syksy, enkä voi nauttia ollenkaan olostani.

  Voikun joku/jokin asia piristäisi nyt pian. En jaksa olla kärttyinen ja mitään sanomaton kevääseen asti.

Sisko kulta

Niinkin vahva sana, kuin rakkaus

Nyt on taas ollut hieman väliä kun täällä on ehtinyt käymään. Mutta eipä tässä elämässä juurikaan mitään kummoista ole tapahtunut :) Varoitan, lopussa rakkaushömppää !!!!

Taas vaihteeksi itselläni paha, erittäin paha räkätauti päällä, täytyy vain toivoa ettei poika saisi tätä :s
Olen nyt ajotunneilla ehtinyt käymään kolmesti ja keskiviikkona olisi taas uusi ajo. Vaikkei ajaminen sen kummoisempaa ole, nautin siitä täysillä ja odotan hetkeä kun voin ottaa avaimet ja vain lähteä. Melko rasittavaa pyydellä koko ajan kyytiä sinne tänne. Teoriatunneilla olen käynyt kahdesti, mutta niissä nyt ei ole mikään kiire, käyn järjestyksessä, jotta kaikki pysyisi suht koht muistissa ennen teoriakoetta. Senkin voin suorittaa aikaisintaan 20.10.
  Mutta ajoista sikseen, Aku ''täytti'' lauantaina 9kk. Hänellä on 7 hammasta, osaa nousta tukea vasten, seisoo hetken ilman tukea, kävelee tukea vasten ja kiukuttelee, sekä tekee pahuuksiaan päivät pitkät. Mutta kuitenkin on oma ihana itsensä aina.
  Lauantaina saimme viettää J:n kanssa pitkästä aikaa kaksinkeskisen illan. Kultani osti minulle ruusujakin :3

 Kävimme suositussa Pippurimyllyssä syömässä erittäin hyvät piffit ja sen jälkeen menimme katsomaan elokuvan Kirottu. Oli taas jännitystä kerrakseen ja riittävästi joksikin aikaa :D noin puolen yön aikoihin tulimme meille, katsoimme telkkaria kynttilän valossa ja nautimme muutaman kylmän juoman ja nukahdimme sylikkäin aivan uuvuksissa ja entistä rakastuneempina. On se niin kummallista, miten yhteinen aika parantaakin välejä ja paljon. Kuinka tulisesti olen taas rakastunut. Ihan kuin olisimme ensi kertaa olleet yhdessä. Nooh seuraavaa kertaa odotellessa, ehkäpä jo marraskuussa pääsemme taas viettämään omaa aikaa kun tulee 1,5 vuotta mittariin :3 On se niin kurja miten voi olla jatkuvasti kamala ikävä J:tä vaikka juuri eilen näimme ja näemme taas torstaina. On niin vaikea nukahtaa iltaisin kun ei olekkaan sitä rakasta vieressä, ei tunnekkaan hänen lämpöään, eikä ole ketään joka antaisi hyvän yön suukon. Odotan innolla aikaa kun pääsemme elämään omaa elämäämme, yhteisen katon ja peiton alle. Vaikka Aku on jatkuvasti kanssani, silti kaipaan sitä miestä vierelleni. En vain ole kokonainen, jollei minulla olisi Akua tai J:tä. Ehkä joku ymmärtää mitä tarkoitan :) Rakastan häntä, eikä kukaan riistä sitä tunnetta minulta.

 Mutta nyt käperryn nessujen kanssa peiton alle ja toivon näkeväni unia rakkaastani. Palaillaan taas :)

Ollut nyt kaiken näköistä niin en ole pahemmin ehtinyt tänne postailemaan mitään :s mutta nyt vielä ennen nukkumaan menoa ajattelin hieman kirjoitella :)

Olen ollut tässä viikon verran jo flunssassa, mutta onneksi poitsu säästynyt siltä ainakin tähän asti. Ja aina kun olen flunssassa, pitäisi levätä, mutta itse huhkin hulluna koko ajan. Tänäänkin aloitin yhdentoista aikaa aamulla siivoomaan ihan tekemisen puutteen vuoksi. Noooh, taisin innostua hieman liikaa ja kuurasin sitten kuuteen asti :D nyt kiiltää keittiö ja vessa aivan kuin olisivat juuri tehdyt. Siivottuani päätin sitten tehdä pizzaa kun ei keksitty mitään ruuaksi tänään. Tuli muuten hyvän makuista :) tottakai kun minä sen tein :D

Ei siinä sitten, syötiin siskon kanssa pizzaa ja ajateltiin ruveta lallattamaan hieman singstarilla. Vaikka molemmat kipeitä, ääni käheinä niin silti oli kivaa :) siskojen laatuaikaa ns. :D

Aloinkin tässä miettimään, että itsellä mahdollisesti pian muutto edessä, omaan kämppään. Kuinka yksinäistä mulla mahtaa tulla olemaan, kun Akukin niin pieni vielä ettei siitä pahemmin seuraa ole. Ei siinä ettenkö tykkäisi olla välillä iha rauhassa itsekseni, mutta kun olen läheisriippuvainen. Kuitenkin odotan jo hetkeä jona pääsen tekemään minulle ja Akulle kodin. Odotan sitä hetkeä jolloin itsenäistyn täysin. Mutta kuinka paljon mahdan kuitenkin ikävöidä aikaa kun koko ajan vieressä oli joku. Noooh, eiköhän se siitä :)

Huomenna pitäisi mennä hammaslääkäriin hammaskiven poistoon. Torstaina taas lääkäriin jotta saan lääkärintodistuksen ajokorttia varten :) Ja torstaina pääsen taas J:n luokse viikonlopuksi. Joka viikon kohokohta :3 Ensiviikon maanantaina minulla onkin sitten ensimmäinen ajotunti. Muutaman vuoden jo odottanut että pääsen auton rattiin. Ja pian pääsenkin koska vain ja voin ajaa minne vain.

Akulla puhki jo kuudes hammas :) ja jätkä tekee päivät pitkät pahuuksiaan, mitään ei tottele eikä paikallaan pysy. Silloin kun oikeasti haluaisi istua hetken ja tarvitsisi sitä, niin ei. Jätkän perässä saa koko ajan juosta :D Milloin missäkin johdoissa, milloin mitäkin suussa. Rankkaa tämä äitiys :D Mutta silti on aina oma iloinen itsensä, vaikka osaakin ilmaista pettymyksensä. Ja on jätkä jotain mallia äidistä ottanut, aina imurin kimpussa :D

 

Mutta nyt painun itsekkin pehkuihin kun koko talo jo nukkuu :) Kuulemiin.

Voih voi, viimeset kolme yötä nukkunu todella huonosti. Aku valvottanut minkä ehtii. Torstai-Perjantai yön heräsi 1, 3, 5, 6 ja seittemältä ylös, edellisyö 1, 4, 5, 6 ja seittemältä ylös ja viime yö nukahti vasta puoli yhdeltätoista, heräsi 3, 5, 6 ja seittemältä ylös. Ja tosiaan Akun rytmi on yhdeksän jälkeen nukkumaan, herää neljältä ja vasta puoli yhdeksän. Tosiaan pikku herra teki to-pe yöllä viidennen hampaan. Univelkaa taas kiitettävästi niin pojalla kuin minullakin.
  Ja eilen sain kauan haluamani tatuoinnin :3 Ei ollut läheskään niin kipeä tehdä kuin edellinen. Kohta tietysti eri. Ja vaikka tuo on isompi kuin edellinen ei siihen mennyt kuin vartti enemmän. Nyt kannan ylpeänä :) Kuvan laatu heikko, koska puhelimen kamera.

Ja tässä aikaisempi jonka otin 7.6.2013

  Vielä olisi ideoita, mutta katsotaan kun on taas ''ylimääräistä'' rahaa :)

  Huomenna pitäisi aloittaa se kauan odotettu autokoulu. Vähän jänskättää kuinka ruosteessa olen kuuntelu taitoni kanssa :D Ja varsinkin kun ei ole ketään tuttua, mutta ei se ennenkään ole vaikuttanut, olen kuitenkin todella sosiaalinen ja saan varmasti juttu seuraa :) Huomenna pitäisi myös käydä ystäväni luona kattomassa hänen tyttöään ja jättää poitsu sinne autokoulun ajaksi.
  Tiistaina tulee taas se niin toivottu perhetyöntekijä. Keskiviikkona magneetti kuvaus ja torstaina taas kultani luokse :)
  Nyt laittamaan toi riiviö nukkumaan.

Sinut itseni kanssa

 Kuvassa minä raskauden alussa 21.3.2012. Ihanne painoni tuolloin 52kg.
Vaikka kuvittelin silloin olevani kamalankin paksu, todellisuudessa olin lähes täydellinen, itseni mielestä.
  Olen aina pelännyt minusta tulevan ylipainoinen. Äitini oli ylipainoinen, mutta sairasti niin paljon kaikenlaisia sairauksia, ettei kyennyt tekemään itselleen mitään. 5-vuotiaana kun olin esikoulussa, sen hetkinen ns. paraystäväni näki kun äitini tuli hakemaan minut. Siihe sitten tokaisi suoraan sydämmestään ''hyi, sun äitis on läski''. Otin sen pahasti itseeni. Eikä äitini ollut silloin edes pahassa kunnossa. Sinne jäi se ystävä ja pääni täyttyi ajatuksilla. 5-vuotiaasta lähtien olen pelännyt lihoavani. Saatoin pari vuotta sitten elää viikonkin pelkällä leivällä, kokiksella ja tupakalla. Viime vuonna kevään lopulla nälkäni kasvoi, söin lähes koko ajan. Muistan kerran kun tulin amiksesta kotiin, menin suoraan jääkaapille ja tein leivän. Isäni katsoi minua hieman kieroon ja kysyi ''mihin suo sattuu, ethän sä koskaan syö mitään''. Naurahdin vain, että eikö muka saisi syödä. ''Syötäväksi ne on tarkoitettu'', vastasi isäni. Söin kuitenkin terveellisesti, vaikka en kuitenkaan aina kun pitäisi. Silti kasvoni alkoi pyöristyä, allini alkoi kasvaa, reiteni leveni, lantio leveni ja maha alkoi turvota. Paino nousi ja se oli minulle paniikki. Kunnes kaikkeen tähän löytyi syy. Olin raskaana. Söin kolmen ihmisen edestä n.5 kertaa päivässä + kaikki ylimääräiset herkut. Raskauteni aikana minulle tuli 25kg painoa lisää. Joka kerta neuvolassa mentyäni puntarille, pala itsetunnostani katosi. Vaikka kuitenkin tiesin sen olevan normaalia. Minulle sanottiin, että synnärille jää ainakin 10kg ja imetyksen aikana katoaa toinen 10kg. Näin ei kuitenkaan käynyt.
  Synnäriltä päästyäni kiloja tippui -5kg. Olin kauhussani ja hoin vaan itselleni, kyllä ne loputkin tippuvat. Niin ei kuitenkaan ollut. Hetken aikaa nautin kropastani kun ei ollut sitä ylisuurta jalkapallomasua enää. Kuitenkin aloin syömään hyvyyksiä ja hyvyyksiä. Minulla meni suklaalevy päivässä. Aloin taas pyöristyä ja sen aikainen löysä nahkainen mahani alkoi turvota taas. Pyöreys jäi. En pysty edes vaatteita ostamaan itselleni, kun sovitus kopissa halveksin kroppaani ja tirautan aina muutaman kyyneleen. Housujen osto on mahdotonta. Reiteni kasvoi niin paljon, että jos farkut olisivat vyötäröltä sopivat, ne eivät mahdu reisistä, jos ne ovat reisistä sopivat, ne ovat vyötäröltä aivan liian isot.
  Tämän vuoden keväällä en kestänyt enää, tiesin jollen tee itselleni mitään, minusta tulee samanlainen kuin äitini (ex-ystäväni sanoin läski) ja masennun. Masennus on ollut lähellä, koska 2010 olen ollut vakavasti masentunut. Olen taistellut vastaan, aloin käymään lenkeillä ja ylitin itseni. Söin salaattia päivittäin ja unohdin suklaat sun muut hyvyydet, kunnes iski takapakki. Kaikki alkoi nilkoista. Nilkkani sattui joka kerta kun kävelin portaat, välillä lähti jalka jollei toinenkin alta. Kesäkuun seittemäntenä päivänä ihmettelin kun seisoin ja jalat alkoivat sattua kamalasti. Menin istumaan, mutta kipu oli samanlaista. Siitä päivästä, joka päivä minulla on aamulla vaikea nousta heti sängystä, koska pelkään jalkojen pettävän. Ne puutuvat milloin missäkin asennossa, särkevät ja pettävät. En pysty edes pitkiä matkoja kävelemään, kun ne ovat aivan voimattomat. Koko ajan sellainen tunne, että ne ei jaksa. Pelottavinta tässä kaikessa on ollut se, että mitä jos ne pettävät kun kannan Akua? En antaisi sitä ikinä itselleni anteeksi.
 Kaiken lisäksi olen puolitoista vuotta kestänyt aivan järkyttävää selkäkipua alaselän oikealla puolella. Olen käynyt lääkärissä monia kertoja ja aina vastauksena ''se on vaa lihaksista kii'' ja annettu lähete fysioterapiaan. Luuleeko ne tosissaan, että minulla, ala-ikäisellä yksinhuoltaja äidillä olisi varaa johonkin fysioterapiaan joka viikko. Keväällä kun kävin toiseksiviimeisen kerran ja taas annettiin lähetettä, sanoin suoraan ettei minulla ole varaa ''no jos mää laitan sut sit tohon kunnallisen puolel ''AI TÄÄLLÄ ON SELLAINENKIN? Eikä voineet sitten aikaisemmin sinne laittaa. Minulle se on ilmainen koska olen vielä ala-ikäinen. Niimpä kävin siellä, joka viikko ja minulla oli aivan mahtava fysioterapeutti. Hän uskoi kipuni ja tiesi ettei ole lihaksissa vikaa. Kun kerroin hänelle jaloistani, hän laittoi heti asian eteenpäin, menin samalle lääkärille ja hän teki refleksi testinsä sun muut. Oli vain hiljaa ja naputteli konettaan. ''Juu, sulla on todennäköisesti välilevyn pullistuma, laitan sulle lähetteen magneetti kuvaukseen''. Huokaisin. Vihdoin kipuni otetaan todesta. Mutta sekin, joudun yli kuukauden odottamaan magneetti kuvauksen aikaa, mutta onneksi se on ensiviikolla.
  Ette voi käsittää kuinka paljon minua harmittaa kun en voi tehdä kropalleni mitään, kuinka paljon minua pelottaa, että jään tälläiseksi tai kasvan entisestään. Kun vain saisin jalkani ja selkäni kuntoon niin voin tehdä asialle jotain. Kukaan ei voi ymmärtää miltä minusta tuntuu :( ja kun vielä toiset vitsailevat siitä. Otan sen heti itseeni. En kestä minuuttia kauempaa katsoa itseäni peilistä. Kaiken lisäksi nämä raskausarvet. Ainoa hyvä asia tässä on se, että poikaystäväni hyväksyy minut tälläisenä. Ja kannustaa kuitenkin pääsemään omiin mittoihini. Kumpa vain saisin selkäni ja jalkani kuntoon. Joka päivä yhtä raskasta, varsinkin kun näkee nättejä ja laihoja ihmisiä joka puolella. Varsinkin siskoni, niin pieni ja laiha, vaikka jaksaa valittaa 'isoista reisistään ja isosta mahastaan' hänellä ei ole mitään ylimääräistä.
  Toivon vain sydämmestä, että saavutan vielä tavoitteeni.





Kuva otettu 2.8.2013

Yksi ja oikea

Taisin innostua ehkä hieman liikaa kirjoittamaan tätä blogia. :D Mutta tekeepähän hyvää koota ajatukset jotenkin.

  Ystävyys. Se voi merkitä vaikka mitä. Minulle se merkitsee hyvin paljon. Syyn saa selville kun lukee tämän.

  Siskoni kysyi minulta muutama päivä sitten, miksei minulla ole kavereita. Naurahdin ja sanoin, että minulla olisi varmaan satoja kavereita jos pitäisin heihin yhteyttä. Tuo keskustelu kuitenkin sai minut miettimään. Tosiaan minulla olisi kavereita/ystäviä jos pitäisin heihin yhteyttä, mutta miksi juuri minun pitäisi pitää yhteyttä ja ovatko he silloin tosi ystäviä vai onko kaikki vain minun puoleltani? Tarkemmin ajateltuna, minä olen aina ollut se joka pitää yhteyttä. Ehkä yhteyden pitoni loppui, tottakai pojan synnyttyä kun ei ollut aikaa muuta kuin keskittyä hänen hoitoon ja ehkä myös siksi, että olen kyllästynyt olemaan se, joka pitää yhteyttä. Eli todellisuudessa, kaikki ne ystävät ja kaverit ovat vaan olleet, enkä ole ollut heille tärkeä.
  Minulla on tasan yksi ainoa hyvä ystävä. Lapsuuden ystävä. Syntymästä asti tunnettu. Vaikka emme päivittäin soittele, chattaile tai tekstaile, silti olemme yhteydessä ja pyrimme näkemään aina kun mahdollista. Tämä ystävä on ainutlaatuinen kaikin tavoin, hän on myös Akun sylikummi. Olen kokenut hänen kanssaan suurimmat iloni, suurimmat suruni ja kaiken muun suuren. Hän on aina ollut osa elämääni ja tulee aina olemaan. Hän on yksinkertaisesti aina osa sydäntäni. Silloin kun minulla oli vaikeaa, hän oli ainoa tuki ja turva. Silloin kun olin yksin, hän oli aina seuranani. Aina kun olen luovuttamassa, hän nostaa minut jaloilleen. Kaiken tämän olen pyrkinyt tekemään myös hänelle. Hän on opettanut minulle monia asioita. Hän on ollut aina paikalla kun olen tarvinnut. Hän on vain yksinkertaisesti enkelini.
  Olemme molemmat olleet aika huonossa vaiheessa elämässämme, mutta tällä hetkellä olemme molemmat onnellisia ja parisuhteissa. Elämämme muuttui samoihin aikoihin parempaan päin. Olemme kuin kaksi samaa sielua. Hän on ystävä jota en koskaan unohda, hän on ystävä josta pidän kiinni. Hän on ystävä, joka ymmärtää eikä häviä. On ollut vastoinkäymisiä, mutta niistä aina selvitty. Meitä ei niin vain eroteta. Ja kannan hänet mukanani hautaan asti.
  Välillä kun eksyy ajatuksissaan miettimään tulevaisuutta, kauas tulevaisuuteen, voin nähdä kun istumme ystävämme kanssa vanhainkodissa, keinutuoleissa ja hörötämme yhteen ääneen menneisyyttä ja kaikkea kokemaamme niin, että tekarit tippuu. Ja unelmissani, nukumme molemmat haudan levossa vieritysten, käsi sydämmellä.
  Hullua kun ajattelee tuollaisia, mutta se ei voi merkitä mitään muuta kuin välittämistä. Tämä henkilö varmaan itse tunnistaa itsensä tästä tekstistä ja minulla ei ole muuta sanottavaa kuin; rakastan sinua ikuisesti tyttöni<3

Kuva on otettu vuoden 2011 alussa, ja aamu varhaisella joten aika virkeitä tytsyjä :D

Juuri sellainen kuin haluan

  Tänään oli Akun 8kk neuvola. Jätkällä oli pituutta 71cm ja painoa 9850g. Hän osaa kaikki temput mitkä kuuluukin hänen ikäsenään. Ja kehuja sateli taas kerran, niin kuin jokaiseisena kertana neuvolassa ollessamme. Kun sain Akun, pelkäsin aina, että mitä jos hän ei kehitykkään ajallaan, tai on jotain muuta häikkää, mutta ihan turhaan, tämä pikku kaveri vallottaa kaikkien sydämmen. Ja varsinainen naisten mies jo tässä vaiheessa.
  Poitsu kehittyy kauheeta vauhtia, lähes joka päivä oppii jotakin uutta. Nyt varsinkin kun hän on ruvennut nousemaan tukea vasten, miltein joka paikassa, niin pää kolisee kymmeniä kertoja päivässä ja niistäkin vain muutamana kertana pääsee itku. Tänään kyllä kaatui niin pahasti, että säikähti itse ja puri kieleensä. Itse meinasin saada paskahalvauksen kun huomasin pojan suusta tulevan verta ja aika runsaasti. Meinasin mennä shokkiin kun luulin hampaiden menneen, mutta onneksi sain pojan rauhoitettua ja kurkattua suuhun. Kielessä pieni vekki vain. Neuvolassakin kun mitattiin py (päänympärys) naureskelin ja sanoin, että voi olla senttejä isompi kuhmujen takia.
  Tossa hän taas häärää tyytyväisenä ja tulee aina välillä kurkkaamaan mitä äippä tekee, repii koneen johdosta ja tunkee läppää suuhunsa. Ja taas sitä mennään. En voinut ikinä kuvitella saavani noin upeaa poikaa ja kaikkein parasta, hän on minun ikioma ja minä saan kasvattaa hänet. Uhmaikää odotellessa, mahtaa mielipiteeni muuttua :D
  Mummini ehti opettaa palleron jo potallekkin. Nyt meillä istutaan n.4 kertaa päivässä potalla ja ihan innoissaan joka kerta.Suihku kerrat ovat kuitenkin hänen lemppareitaan. Hän kikattaa niin, että sen kuulee toispuolel jokkeeki :D
  Neljä hammasta omistava Aku poika tykkää myös purra, ja kovaa. Minullekkin jäänyt muutaman kerran oikein mustelmat. Kaikki mitä hän saa käteensä menee suoraan kohti ammottavaa, kuolaa täynnä olevaan suu aukkoon ja tulee pois kiltisti tai väkisin ja tietysti aivan kuolaisena. Jätkä osaa myös hyvin ilmaista pettymyksensä.
  Kaikesta huolimatta hän on täynnä energiaa, supersöpö ja aivan äidin sylivauva. Hellyydenkipeys kohtauksia tulee päivässä useita ja silloin halutaan vaan istua äipän sylissä tyynen rauhallisena ja mikä parasta välillä jopa nukahtaa äidin pehmeään ja lämpimään, turvalliseen syliin. Hän on juuri sellainen kuin haluan. <3
  Mutta nyt hellydenkipä poitsu tuli syliin ja alkoi katsomaan pikku kakkosta, vielä muutama kuva :)