Kokeilun haluinen...

Katsellaan

miten tälläinen blogin pitäminen minulta sujuu. Ajattelin tämän blogin luoda siksi, että voi vain jollekkin kertoa omista murheista, iloista tai tunteista ylipäätänsä. En tarvitse mitään kommentteja tai muitakaan, mutta onhan se kiva jos jollekkin saa jakaa hieman omaa elämäänsä, ja äidillistä arkea, varsinkin kun olen nuori.
  Niin kuin blogi nimestäni huomaa, olen pienen elämäni aikana kokenut aika paljon kaikenlaista. Sen vuoksi tuo pieni ja ytimekäs lause, kulkee joka paikassa mukanani. Oman elämäni kohdalla se pitää täysin paikkansa.

  Lyhyesti voin kertoa taustojani; Asun liedossa isäni ja sikoni kanssa. Äitini kuoli 2009 luonnollisesti. Joutusin itse 14-vuotiaana jo aikuistumaan huimasti. Kuitenkin kaiken taakan ja kaiken vastuun aikana, poltin itseni loppuun. En käsitellyt äitini kuolemasta johtunutta surua. Masennuin 2010 ja aloin rellestämään. Lähes päivittäistä alkoholin käyttöä, sekakäyttöä, karkailua, lintsaamista. Ylä-asteeni meni ohi. Yhdeksännettä luokkaa kävin 3 kuukautta. 2011 maaliskuussa, asialle pistettiin stoppi. Isäni järjesti sossujen kautta minulle paikan laitoksesta. Olin maaliskuusta heinäkuuhun kivilinnassa, hajalassa. Siellä ollessani heräsin todellisuuteen. Rauhoituin ja aloitin elämäni puhtaalta pöydältä. Vähän kuitenkin lipsuin kunnes tapasin erittäin ihanan ja sydämmellisen ihmisen. Meistä tuli läheiset ystävät ja hän piti minut kaidalla polulla. 2012 maaliskuussa kuitenkin välimme takkuuntui ja hän alkoi seurustelemaan. Otteeni luisui taas ja rällästin. Kunnes tapasin nykyiseni J:n. Elämäni muuttui täysin. Ja nyt elän onnellisena tässä hetkessä J:n ja poikani kanssa.
  

Raskauteni;

  2012 oli aika yllätyksellinen vuosi. Tutustuin nykyiseen poikaystävääni ja rakastuin koko sydämmestäni. noin kahden kuukauden yhdessä olo aikanamme huomasin kuitenkin, että jokin oli vinossa. Kroppani oli muuttunut, mutta ei antanut herätyskelloja soittavia merkkejä kuitenkaan heti. Olen aina ollut kuin lintu syödessäni. Olen voinut viikonkin vedellä yhden leivän voimalla. Kuitenkaan ei ole mitään syömishäiriöitä tai muita ollut. Viime vuoden kesällä heinäkuussa alkoi hieman ihmetyttää. Mahani vain kasvoi, vaikka ruoka ei maistunut. Kerroin siitä huolissani J:lle (poikaystäväni) ja hän vain totesi ettei huomaa mitään eroa. Muutaman viikon siinä sitten ihmettelin ja koitin olla ajattelematta asiaa. Kuitenkin yhtenä päivänä säikähdin täysin, kun ''laihistaessa'' ei maha enää mennytkään sisään. Painelin sitä ja se oli aivan kova. 'Klin Klon' soi herätyskellot ja heti seuraavana aamuna pissimään tikkuun. Positiivistahan se näytti ja oltiin J:n kanssa molemmat aika shokissa. Varasinkin sitten neuvolasta ajan ''ei toivotun raskauden'' vuoksi. Sinne mentyämme, neukkutäti kyseli kaiken näköistä, paineli masuani, mittasi ja vei vielä ultraan. Sitten tulikin se kellon pysähdyksen syy. 'Olet 19-20rv'. Siinä alettiin sitten laskemaan kalenterista kuinka pitkälle menee. Tipahdin tuolilta kun viikot menivät maaliskuun kohdalle. Heti ensimmäinen ajatukseni oli ''se ei ole J:n''. Tutustuimme nimittäin toukokuussa.
  Siinä täristyäni ja muutaman kyyneleen tirautettuani, neuvola täti varasi minulle ajan TYKS:iin ja lähdimme J:n kanssa molemmat shokissa sinne ajamaan. Siellä odotimme n. puolituntia kunnes hoitaja pyysi minut sisään. Hän teki tarkan ultraäänen mitatakseen sikiön, jotta sai varman raskaus viikon tietoon. Mittaukset tehtyään näin jo hoitajan ilmeestä, että keskeytystä ei voi tehdä enää. Olin viikolla 20+3. Puolessa välissä raskautta. Se oli elämäni kauhein päivä. En tiennyt mitä tehdä, mitä sanoa, pitikö itkeä vai nauraa. Kamalinta oli se, että se ei ollut J:n. Siitä sitten menimme J:n luokse, kerroimme hänen äidilleen. Sitten olikin vuorossa soitto isälleni. En halunnut puhelimessa kertoa joten pyysin häntä käymään. Sieltä tuli heti ''Oleksä taas ryypänny'' naurahdin vain, ''ei mitään sellaista''. Isäni tuli käymään ja oli se hetki. Katsoin häntä kaksi minuuttia suoraan silmiin ja purskahdin itkuun. En saanut sanoja suustani. J kertoi siinä sitten isälleni. Pelkäsin kuolakseni. ''Ei tämä maailman loppu ole'' oli isäni vastaus. Huokaisin ja sain ison taakan pois harteiltani. Siinä sitä oltiin. Se oli niin sekavaa aikaa etten edes muista siitä kamalasti mitään.
  Parin viikon päästä siitä oli rakenneultra, ja siellä uskalsin kysyä kumpi hän on. Olen aina pienenä toivonut poikaa, ja tyttöä en missää vaiheessa ole halunnut. Kaiken sen pelon, shokin ja ahdistuksen myötä, hoitaja sanoi ''Kyllä täällä taitaa poika olla, jos sieltä tulee tyttö, minä vaihdan uraa'' Oli niin selkeä kuulemma. Siinä vaiheessa päästin ehkä ensimmäisen hymyni asiaan koskien. Saan pojan. Pojan jota olen aina toivonut.
  Emme kertoneet raskaudesta kenellekkään, osasin hyvin peittää mahani, jotta kukaan ei edes arvaisi. Kuitenkin oltuani kahdeksannella kuulla, menin vahingossa lipsauttamaan mummilleni. Mummini on minulle todella läheinen. Ensin hän oli yllättynyt, mutta ei kuitenkaan missään vaiheessa järkyttynyt. Siitä tietysti moni muukin sai tietää ja luulin jo, että kaikki tietävät. Kuitenkin kun poika syntyi ja ilmoitin siitä facebookissa monikaan ei asiasta tiennyt. Onnitteluja pursusi, sekä yllättyneitä ystäviä/tuttuja.
  Poikani synnyttyä, minulla ei ollut mitään toiveita tai ennakkoluuloja. Ne naiset, jotka ovat synnyttäneet, tietävät sen tunteen, kun saa oman lapsensa ensimmäistä kertaa syliinsä. Se on sanoin kuvaamattoman ihanaa. Muistan sen hetken ikuisesti. Silloin pysähtyy aika täysin. Sen pienen hetken, voi kuinka kaikki saisivat kokea sen. Itse olen aina ollut sellainen ihminen, joka ei muiden edessä helpolla itke, mutta siinä vaiheessa kun kätilö antoi pojan minulle, onnen kyyneleet valuivat poskillani. Se tunne, kaikki ansaitsisivat tuntea sen.
  Kaiken tämän raskaus katastrofin aikana, meinasin erota monasti J:n kanssa, koska hän oli aivan sekaisin eikä tiennyt mitä tehdä. Ymmärsin sen täysin, koska poika ei ole hänen biologinen. Mutta vaikka kuinka meitä on koeteltu, olemme onnellisina vieläkin yhdessä. Rakastan häntä aivan hirveästi, vaikka en sitä aina myönnäkkään. Mutta riittää yksi yökin, kun joudun olemaan hänestä erossa, se sattuu ja saa minut yksinäiseksi. Hän on hyvin sopeutunut, poikani synnyttyä. Ja palluttaa häntä minkä ehtii, jopa paskavaippoja on vaihtanut, vaikka kovin sanoi ettei sitä ikinä tee.
  Vaikka olen nuori, olen nähnyt ja kokenut jo elämää, vaikka olen nuori, elän onnellista elämää ja minulla on ns. kaksi perhettä jotka välittävät.

Poikani on syntynyt 14.12.2012 kello 23.36
Hän on tänään 8kk vanha. Hyvin kehittynyt ja maailman ihanin poika.
Hänen nimensä on Aku Petteri Cristian.
Aku nimi tulee siitä, kun olen pienestä pitäen sanonut, ''kun saan pojan, hänen nimekseen tulee aku''.
Petteri tulee isäni toisesta nimestä ja Cristian velipuoleni toisesta nimestä.

Siinä nyt hieman taustatietoa minun elämästäni. Jatkossa kirjoitan todennäköisesti aina kun vain suinkin ehtii. Toivottavasti ei ole väsyttävää tekstiä vaikka tämä nyt vähän venyi :)

ja lopuksi hieman kuvia Akusta.